Hypodontia ja oligodontia: miten koko suun suunnitelma rakennetaan, kun hampaita puuttuu synnynnäisesti?

Synnynnäisesti puuttuva hammas ei ole myöhemmin menetetty hammas; sen hampaan aihe ei ole koskaan muodostunut. Nykyinen luokittelu käyttää kolmea nimitystä. Kun viisaudenhampaat jätetään laskuista pois, alle kuuden pysyvän hampaan puutosta kutsutaan hypodontiaksi, kuuden tai useamman hampaan puutosta oligodontiaksi, ja jos yksikään hammas ei kehity, puhutaan anodontiasta. Viisaudenhampaat pidetään erillään niiden yleisyyden vuoksi: erään katsauksen mukaan viisaudenhampaan puutos on 22,6 %, aasialaisissa väestöissä 29,7 %. Sitä, jolta viisaudenhammas puuttuu, ei siis pidetä poikkeuksena.

Kun viisaudenhampaat jätetään pois, pysyvien hampaiden puutoksen esiintyvyys vaihtelee tutkimuksesta toiseen 2,6:n ja 11,3 %:n välillä. Valkoihoisissa väestöissä tehty meta-analyysi antaa Euroopalle miehillä 4,6 % ja naisilla 6,3 %, Australialle 5,5 % ja 7,6 % sekä Pohjois-Amerikalle 3,2 % ja 4,6 %. Naisilla esiintyvyys on 1,37-kertainen miehiin verrattuna. Yleisimmin puuttuva hammas on alaleuan toinen välihammas; seuraavina tulevat ylempi sivuetuhammas ja yläleuan toinen välihammas. Toispuoleinen puutos on yleisempi kuin molemminpuolinen, mutta ylemmässä sivuetuhampaassa tilanne on päinvastainen.

Sama meta-analyysi kertoo, että 83 %:lta niistä, joilla on synnynnäisesti puuttuvia hampaita, puuttuu vain yksi tai kaksi hammasta. Tilanteen vaikea ääripää koskee pienempää ryhmää kuin miltä näyttää: oligodontialle, johon ei liity oireyhtymää, annettu osuus on 0,14 % eli noin puolitoista tuhannesta. Tämän kirjoituksen painopiste on tuossa kapeassa ääripäässä. Puhumme tilanteista, joissa ei niinkään suljeta yhtä hammasväliä, vaan koko suu on rakennettava uudelleen.

Syy on pääosin geneettinen. Nykyään useimmin mainitut geenit ovat EDA, MSX1, WNT10A ja PAX9; niiden lisäksi mainitaan muita, kuten TSPEAR, LRP6, PITX2 ja GREM2. Sama geeni voi joissakin suvuissa aiheuttaa pelkän hammaspuutoksen ja toisissa liittyä oireyhtymään. Siksi raja sen välillä, onko puutos yksittäinen vai osa oireyhtymää, ei aina ole terävä. Hammaspuutoksen muoto, johon ei liity oireyhtymää, on silti yleisin.

Oireyhtymistä hammaslääketiedettä kiinnostaa eniten ektodermaalinen dysplasia. Hypohidroottinen ektodermaalinen dysplasia määritellään kolmikolla: harvat hiukset, selvästi vähentynyt hikoilu ja hammaspuutos. Koska hikoilu on riittämätöntä, kehon lämpö voi nousta kuumassa; tämä on turvallisuuskysymys, joka menee suun edelle. Suuhun puhkeaa tavallista myöhemmin vähän, usein epämuodostuneita ja kärjistään suippoja hampaita. Tila periytyy EDA-geenin kautta X-kromosomiin sitoutuneesti; EDAR-, EDARADD- ja WNT10A-geenien kautta raportoidaan myös peittyvää tai vallitsevaa periytymistä.

Jos taustalla on oireyhtymä, suunnitelma ei ole enää pelkkä hammassuunnitelma. Hypohidroottista ektodermaalista dysplasiaa varten laaditut hoitosuositukset sisältävät hammastarkastusten aloittamisen yhden vuoden iässä ja niiden toistamisen 6–12 kuukauden välein, suippojen hampaiden muotoilun, tarvittaessa oikomishoidon sekä proteesien uusimisen kasvun mukaan, usein kahden ja puolen vuoden välein. Jos pureskelussa ja nielemisessä on vaikeuksia, listalla on myös ravitsemusohjaus. Hoito ei siis ole yksi käynti, vaan lapsuudessa alkava seurantaohjelma.

Vastaus siihen, miksi leukaluu kehittyy vähemmän, löytyy kehityksestä. Hammasharjanteen luu on leuan perusluusta poiketen rakenne, joka muodostuu puhkeavan hampaan mukana. Siellä, missä hammas ei ole koskaan kehittynyt, tätä luuta ei myöskään ole koskaan muodostunut. Aihetta tarkastellut järjestelmällinen katsaus sanoo sen suoraan: alue, jolta hammas puuttuu synnynnäisesti, ei muistuta sellaisen potilaan implanttialuetta, joka on menettänyt hampaansa myöhemmin; leveyttä ja usein myös korkeutta puuttuu alusta asti, eikä sitä luuta ole koskaan ollut siellä. Tästä johtuu, miksi luun lisääminen ei näillä potilailla ole poikkeus vaan tavallinen vaihe.

Toinen peruste on kasvu. Luutunut implantti pysyy paikallaan, kun sitä ympäröivä leuka kasvaa, ja se voi vuosien mittaan jäädä viereisten hampaiden purentatason alapuolelle. Sama katsaus kirjaa ongelmaksi noin 1 millimetrin myöhemmin kehittyvän jälkeen jäämisen implanteissa, jotka on asetettu lapsuudessa ylemmän etuhampaan alueelle; yksittäisissä raportoiduissa tapauksissa se on ollut jopa 2,2 millimetriä. Siksi pysyvän ratkaisun mittari ei ole syntymäaika, vaan kasvun päättyminen.

Seuraava jako ei ole potilaiden valintaa varten, vaan näyttääkseen, mitä aihe kertoo kenellekin. Mikään siitä ei korvaa tutkimusta eikä oman hammaslääkärisi arviota.

Seuraava järjestys on yleinen kehys. Se vaihtelee sen mukaan, montako hammasta puuttuu, liittyykö tilaan oireyhtymä ja missä vaiheessa kasvu on.

1. 1

   Varhainen diagnoosi ja kartoitus

   Puutos huomataan usein maitohampaiden vaihtuessa: maitohammas ei irtoa, tai se irtoaa, eikä uutta tule tilalle. Röntgenkuvasta lasketaan, mitkä hampaiden aiheet ovat olemassa. Ektodermaalisessa dysplasiassa hoitosuositukset edellyttävät, että hammastarkastukset alkavat yhden vuoden iässä ja toistetaan sen jälkeen 6–12 kuukauden välein.

2. 2

   Toimintakyvyn ylläpito kasvuiässä

   Tänä aikana tavoitteena ei ole pysyvä ratkaisu, vaan että pureskelu, puhe ja ulkonäkö säilyvät ikään sopivina. Ektodermaalista dysplasiaa käsitelleessä katsauksessa koko- tai osaproteesit näyttävät olevan 2–17-vuotiailla vakiintunut ratkaisu; jos leuassa on yli kuusi hammasta, käytetään myös liimasiltoja. Proteesit uusitaan lapsen kasvaessa, usein kahden ja puolen vuoden välein.

3. 3

   Oikomishoidon päätös

   Suljetaanko väli, vai avataanko se oikean levyiseksi ja säilytetäänkö myöhemmin täytettäväksi? Tämä päätös ratkaisee jokaisen seuraavan vaiheen. Myös välin pitämisellä avoimena on hintansa: alan katsauksen mukaan hammasharjanteen luu voi ajan mittaan hävitä sekä korkeudeltaan että paksuudeltaan välissä, joka on säilytetty myöhempää implanttia varten tai avattu oikomishoidolla.

4. 4

   Väliajan vaihtoehdot

   Kasvun aikana korostuvat maitohampaan säilyttäminen ja soveltuvissa tapauksissa hampaan siirto toiseen kohtaan suun sisällä. Katsauksessa siirrettyjen hampaiden säilyvyys oli 94,4 % ja vuotuinen epäonnistumisosuus 1,061 %; säilytetyillä maitohampailla 89,6 % ja 0,908 %. Molemmat alittavat implantin vuotuisen epäonnistumisosuuden (3,317 %). Vertailua on luettava varovasti: katsaus itse toteaa, että ryhmien seuranta-ajat eivät olleet yhtä pitkiä ja että osa erosta voi johtua tästä.

5. 5

   Kasvun päättyminen

   Pysyvän ratkaisun edellytys ei ole syntymäaika, vaan osoitus siitä, että luuston kehitys on päättynyt. Tämä seuranta on oikomishoidon erikoishammaslääkärin työtä. Luvut kertovat, miksi odotetaan: katsauksessa implanttien säilyvyys oli alle 13-vuotiailla lapsilla 72,4 %, alle 18-vuotiailla nuorilla 93,0 % ja aikuisilla 97,4 %.

6. 6

   Pysyvä ratkaisu aikuisena

   Valinta tehdään koko suun perusteella: jäljellä olevien hampaiden tila, luun leveys ja korkeus sekä se, mitä vastaleuassa on. Kirjallisuudessa raportoidaan aikuisilla ektodermaalista dysplasiaa sairastavilla kiinteitä tai irrotettavia ratkaisuja, joissa on jopa kahdeksan implanttia leukaa kohden. Jos olet aikuinen, jonka kasvu on päättynyt ja jonka suusta puuttuu monta hammasta, kolmiulotteisen kuvan nähnyt hammaslääkäri kertoo, sopiiko nykyinen tilanteesi kiinteään ratkaisuun; jos kirjoitat hakulomakkeella, klinikan tiimi soittaa sinulle ja kuuntelee tilanteesi.

Seuraavat osuudet ovat peräisin järjestelmällisestä katsauksesta, jossa tarkasteltiin potilaita, joilta puuttuu hampaita synnynnäisesti. Suurin osa katsauksen tutkimuksista on takautuvia ja seuranta-ajat vaihtelevat; lue luvut suuruusluokan kuvana, älä varmana paremmuusjärjestyksenä.

Tässä tilanteessa asiat eivät yleensä mene pieleen yhden virheen takia, vaan siksi, että ajoitus lipsuu. Esiin nousee kuusi aihetta.

Synnynnäisesti puuttuvien hampaiden hoito ei ole tapahtuma vaan ohjelma. Seuraavat välit ovat yleinen kehys; ne vaihtelevat yksilön ja tilanteen mukaan.

1. Lapsuus ja nuoruus

   Ektodermaalista dysplasiaa varten laaditut suositukset edellyttävät hammastarkastusten toistamista 6–12 kuukauden välein. Proteesit uusitaan kasvun mukaan, usein kahden ja puolen vuoden välein. Tänä aikana jäljennösten ottaminen ja proteesien uusiminen eivät ole epäonnistumista, vaan itse suunnitelma.

2. Kasvun päättymisen tienoilla

   Vaihe, jolloin pysyvästä ratkaisusta puhutaan ensimmäistä kertaa vakavasti. Tässä vaiheessa varmistetaan, että oikomishoito on päättynyt, mitataan luu kolmiulotteisella kuvalla ja arvioidaan jäljellä olevat hampaat yksitellen.

3. Ensimmäinen vuosi pysyvän ratkaisun jälkeen

   Tähän aikaan osuvat totuttautuminen uuteen pureskelutapaan, puheen asettuminen ja puhdistustottumusten vakiintuminen. Lähtötason mittaukset ja röntgenkuvat otetaan tämän vuoden aikana; niistä tulee seuraavien vuosien vertailukohta.

4. Seuraavat vuodet

   Yli kymmenen vuotta seuratuilla oligodontiapotilailla implantin ympäristön tulehdus oli yleistä. Siksi seuranta ei pääty hyviin säilyvyysuutisiin; ienmittaukset ja luutaso tarkistetaan säännöllisin välein.

Täältä et löydä lukuja. Kun luet suunnitelmaa, sen laajuuden ratkaisevat nämä kohdat:

Montako hammasta puuttuu ja kummasta leuasta

Muutama hammasväli yhdessä leuassa ja kaksi kokonaan hampaatonta leukaa ovat eri työ. Myös se, mitä vastaleuassa on, vaikuttaa suunnitelmaan.

Tarvitaanko luun lisäämistä

Synnynnäisesti puuttuvan hampaan alueella luu voi olla alusta asti kapea. Lisätoimenpiteen tarpeen näkee vain kolmiulotteisesta kuvasta, ja se muuttaa suunnitelman sekä kestoa että laajuutta.

Oikomishoidon rooli ja kesto

Välien sulkeminen tai avaaminen oikean levyisiksi kestää kuukausia. Sen on oltava valmis ennen pysyvää ratkaisua.

Uusiminen ja seuranta

Pitkän seurannan tutkimukset osoittavat jatkuvan ylläpidon tarpeen, proteesien uusiminen mukaan lukien. Seurannan tiheydestä ja sisällöstä on sovittava alusta asti.